Myanmarilaisia erikoisuuksia

Kaakkois-Aasialaiset valtiot ovat saaneet huomattavan paljon vaikutteita Intiasta, mutta siirtomaahallinnon intialaistamisen vuoksi se on Myanmarissa jo silminpistävää. Sellaisiin tapoihin, kuten longyin (miesten hameenkaltaisen asusteen) käyttö, miesten välisen veljellisen rakkauden osoittaminen, viiksien kasvattaminen, itsensä ”hienovarainen” koskettelu, betelpähkinän pureskeleminen, ei juuri muualla Kaakkois-Aasiassa törmää. Äijäkulttuurin kruunaa se, että baareissa ei henkilökuntaa lukuunottamatta näy naisia. Kahta ensimmäistä lukuunottamatta voidaan todeta, että brittien jälkeenjättämät ongelmat eivät siis suinkaan ole pelkästään poliittisia tai yhteiskunnallisia vaan myös esteettisiä.
Erikoinen piirre burmalaisilla on thanakan käyttö. Sitä levitetään tahnan muodossa kasvoille kosmeettisessa tarkoituksessa, joidenkin mukaan myös auringolta suojaavassa tarkoituksessa. Vaalean keltaista thanakaa näkyy useimiten naisten ja tyttöjen kasvoilla, mutta joskus myös miesten ja varsinkin poikien kasvoilla, kuten yllä olevan kuvan taaimmaisen pojan kasvoilla voi nähdä. Tapa ei ole kaupungeissa hirveän yleinen, mutta maaseudulla thanakaa käytetään enemmän. Mae Sotissa oli myös paljon burmalaisia, jotka käyttivät thanakaa. Silloin luulin heidän kuuluvan johonkin vuoristolaiskansaan.
Törmäsimme majatalossa jo Myanmarin lähetystössä tutuksi tulleeseen ranskalais-israelilais-amerikkalaiseen matkailijaan, jonka alunperin kolmen viikon pituinen loma lyhentyi yhteen viikkoon, koska hän ei pitänyt maasta. On tää hurja paikka kun 127 maata nähnyt aikuinen mies joutuu lähtemään maitojunalla takaisin Thaimaahan.
Tässä vaiheessa matkaa voin todeta myös valuuttapelimme epäonnistuneen täydellisesti. Kuvittelin ja olin varmaan jostain lukenutkin, että mukaan pitää ottaa pieniä dollarin seteleitä, joilla voi maksaa majoitukset, matkat jne. Tässä maassa ei kuitenkaan kukaan muu ole kiinnostunut dollareista kuin rahanvaihtajat ja hallitus. Matkustaminen valtion yhtiöillä pitää maksaa dollareina, kyatit eivät käy. Sama koskee valtion majataloja. Yksityiset majatalot ja bussiyhtiöt ottavat maksun kuitenkin mielummin kyateina. Valistunut matkustaja tietysti välttää viimeiseen saakka rahoittamasta hallitusta, joten pieniin dollarin seteleihin ei ole tarvetta. Pienet setelit koituvat lisäksi riesaksi Myanmarin kieroutuneilla valuutanvaihtomarkkinoilla. Ensinnäkin dollarit täytyy vaihtaa epävirallisesti, koska virallinen kurssi on aivan käsittämättömän huono. Epävirallisen kurssin taso riippuukin sitten tähtimerkkien lisäksi setelin numeerisesta arvosta. Yhden dollarin setelillä on huonompi kurssi kuin sadan dollarin setelillä vaikka niitä olisi sata kappaletta. Vähänkin kuluneita seteleitä rahanvaihtajat eivät ota ollenkaan vastaan, joten niitä on yritettävä tyrkyttää taksikuskeille ja kauppoihin. Euron kurssi suhteessa dollariin on taas usein niin huono, ettei rationaalinen ihminen pysty periaatteessakaan vaihtamaan niitä ellei ole pakko. Ja minullehan tulee pakko. En tiedä mikä älynväläys oli vaihtaa ainoastaan 150 dollaria vaikka tiesin ettei täällä saa rahaa lisää mistään.