Takaisin Yangoniin

Ei voi sanoa, että minulla olisi hirveän ruusuinen kuva Myanmarilaisista kulkuvälineistä, mutta matkamme Paganista Yangoniin oli varmasti elämäni tuskaisimpia. Aikataulutettu arvio matkasta oli 17 tuntia, mutta käytännössä se venyi vuorokauden mittaiseksi. Matkan alussa pauhaava karaokevideo tuntui häiritsevältä yksityiskohdalta, mutta se oli vielä pientä. Kahden tunnin matkan jälkeen moottori paukahti. Istuimme takapenkillä Jussin kanssa kun savua alkoi yhtäkkiä tulla penkkien välistä bussiin. Eikun bussista ulos odottelemaan. Kyseessä oli kuitenkin vain jäähdytysongelma, sillä äijäporukka lähti kanisterit kädessä jonnekin hakemaan vettä. Ilmeisesti lähellä oli jokin joki vaikka seisoimmekin keskellä erämaata, joka näytti siltä, että se ei ollut nähnyt vettä vähään aikaan. Parin tunnin päästä miehet kuitenkin palasivat kanisterit täynnä vettä. Matka jatkui keskeytyäkseen vain puolen tunnin ajon päästä. Sama homma: vettä sisään ja menoksi. Kahdeksan aikaan illalla matka keskeytyi jälleen kerran. Tällä kertaa renkaan puhkeamiseen. Itse asiassa kahden renkaan puhkeamiseen, sillä autosta puhkesi kaksi rengasta samaan aikaan. Tässä vaiheessa ilmeisesti kuskinkin mitta tuli täyteen, sillä renkaan vaihto ei näyttänyt etenevän ollenkaan. Syykin selvisi, huhun mukaan uusi bussi oli tilattu ja jo matkalla luoksemme.

Itse asiassa en ollut tässä vaiheessa vielä moksiskaan tilanteesta. Kulutin aikaani keskustellen paikallisten kanssa ja tiiraillen taivaalle etsiäkseni yli lentäviä satelliitteja. Kumma juttu, en nähnyt yhtään yli kahden tunnin aikana vaikka olen varma, että Myanmarinkin yli niitä on pakko lentää. Viimein bussi sitten saapui ja kellosta katsoen päättelin, että olimme myöhässä noin viisi tuntia.
Itse kärsimys alkoikin vasta kun istuimme uuteen bussiin. Ensin pieneltä tuntuva asia, että penkki oli hieman kallellaan eteenpäin muuttui hyvin pian tuskaiseksi ongelmaksi. Takapuoleni nimittäin puutui alle puolessa tunnissa ja loppumatka olikin sitten yhtä asennon vaihtamista. Ilmastoimattomassa bussissa oli huono hengittää ja aamuyöstä Jussin hermot pettivätkin ja hän otti reppunsa ja sanoi jäävänsä seuraavassa mahdollisessa pysähdyspaikassa pois. Sovimme tapaavamme Mother Land Inn majatalossa, sillä itse en suostunut jäämään kyydistä. Myöhemmin kävi ilmi, että Jussi oli löytänyt nukkumapaikan bussin etuosasta lattialta, joten pääsimme kummatkin samaan aikaan Yangoniin.
Suunnitelmissamme oli mennä Yangonista läntiseen Myanmariin hiekkarantalomalle muutamaksi päiväksi, mutta olin tullut bussimatkan aikana sairaaksi. Parempi siis vain lepäillä Yangonissa nämä loput päivät kuin vaarantaa terveyttänsä matkustamalla. Toinen syy oli, että epäilin hieman malariaa ja lähin länsimainen hoito olisi vasta Bangkokissa.

Bagan

Bagan on juuri sellainen pikkukaupunki, jossa tykkään olla. Autoja ei ole paljon, mutta hevosvetoisia kärryjä ilahduttavan paljon. Kulutin päivän kiertelemällä pyörällä hiekkaisia teitä ja tutustumalla mitä erilaisimpiin temppeleihin. Aurinko porotti taivaalta ja vettä kului litrakaupalla. Tämä on matkailua minun makuuni.
Myöhemmin päivällä tapasimme ravintolassa ruotsalaisen miehen, Nathanielin joka kertoi matkastaan täällä Burmassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa 60-luvulla. Aikamoisia kertomuksia kertoikin ja välillä pisti epäilemään, että jutut ovat peräisin jostain seikkailuromaanista.

Baganiin

Matkani teemahan oli kiertää kaikki Kaakkois-Aasian suurimmat kivikasat läpi. Thaimaassa kävin muinaisissa Ayutthayan ja Sukhothain valtakuntien pääkaupungeissa. Kaakkois-Aasiassa on kuitenkin kaksi omaa luokkaansa olevaa historiallista kaupunkia, Angkor Kambodžassa ja Bagan Myanmarissa. Viime matkalla kävin kiertelemässä Angkorin temppeleitä, mutta nyt olemme tulleet Jussin kanssa Baganiin, burmalaisten muinaiseen kaupunkiin.
Kummallakin paikalla on omat fanittajansa. Toiset pitävät enemmän Angkorista ja toiset taas Baganista. Angkorissa temppelit ovat ehkä arkkitehtuurisesti vaikuttavampia, mutta ne ovat piilossa viidakon keskellä. Baganissa temppelit eivät ole viidakon kätköissä ja korkealta mäeltä voi kerralla nähdä satoja temppeleitä yhdellä silmäyksellä (kuva alla). Henkilökohtaisesti en kyllä osaa laittaa näitä kahta paikkaa järjestykseen mutta kummatkin ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.Matka Mandalaysta Baganiin oli taas jotain, mitä voi muistella pitkään. Ostimme liput tietysti tapojemme mukaan halvimpaan mahdolliseen luokkaan mikä turisteille oli mahdollista. Juna oli pari tuntia myöhässä, mutta se ei haitannut ketään, lapset leikkivät iloisesti raiteilla ja vanhemmat istuivat asemalaituri. Asemalaiturilla oli rento meiniki.
Junan saavuttua aloimme etsimään vaunuamme, mutta sen löytäminen osoittautui mahdottomaksi, luultavasti siksi ettei lippuumme merkittyä vaunua ollut edes olemassa. Kysyimme tai oikeastaan näytimme lippuamme univormupukuiselle nuorelle herrasmiehelle, joita tässä maassa piisaa, ja hetken päästä oli kymmenkunta koppalakkia mölisemässä ympärillämme. Valitettavasti koppalakkien etsiminen näytti vielä epämääräisemmältä kuin meidän ja tuloksetkin jäivät yhtä laihoiksi. Lopulta meidät istutettiin joillekin paikoille, samaan vaunuun edellämainittujen koppalakkien kanssa.
Lähdettyämme liikkeelle alkoi koppalakkien vainoaminen. Eräs heistä tuijotti meitä herkeämättä, eikä se ollut sellaista normaalia hymyilevää tuijotusta, jota tällainen pönäkkä, punakkakasvoinen valkonaama saa yleensä osakseen vaan sellaista arvioivaa tuijotusta. Sanalla sanoen täällä Kaakkois-Aasiassa saa tottua siihen, että ihmiset nauravat ja osoittavat sinua sormellaan, mutta sitä ei pidä tulkita ilkeydeksi vaan uteliaisuudeksi.
Vähän ajan päästä koppalakkien johtaja tai ainoa edes vähän englantia osaava tuli kuulustelemaan meitä. Tyyppi tuli kirjaimellisesti iholle ja kyseli kaikenlaista missä aiomme majoittua ja mitä teemme Baganissa. Tilanne oli melkoisen ahdistava ja monessa liemessä keitetty Jussikin mietti selkeästi mihin olemme vielä joutumassa. Kaikenlaisia ajatuksia siinä pyöri mielessä ja kun ei rahaakan selkeästi pyydetty, niin olimme hieman ihmeissämme. Noin puolen tunnin matkan jälkeen meitä pyydettiin ottamaan kamppeemme, koska meidän täytyi vaihtaa paikkaa. Tässä vaiheessa mielikuvitus laukkasi jo vinhaa vauhtia... Loppujen lopuksi meille osoitettiin vain uudet paikat, emmekä sen koommin kohdanneet koppalakkeja. Ehkäpä väsynyt mieli vain liioitteli asioita... ken tietää.
Tämä kaikki tapahtui siis junassa, joka liikehti kaikissa kolmessa ulottuvuudessa yhtä aikaa. Vaunu heittelehti sivulta toiselle niin, ettei edelliseen vaunuun nähnyt kuin silloin harvoin kun vaunujen ovet sattuivat osumaan kohdakkain ja samalla vaunu pomppi ylösalas, niin, että vastapäisen, isohkon herrasmiehen posket hölskyivät rytmikkäästi vaunun kanssa vastatahtiin. Jostain syystä onnistuin kuitenkin nukkumaan jonkin verran yön aikana ja aamulla 145 kilometrin ja yhdeksän tunnin junamatkan päässä olimme Baganissa. Juna-asemalta neuvottelimme itsellemme pick-upin, jonka lavalle hyppäsimme ja matkasimme kohti Nyaung U:n kaupunkia, joka on siis osa Baganin historiallista aluetta.

Bussilla Mandalayhin

Mandalay sijaitsee noin 600 kilometriä Yangonista pohjoiseen ja tällaisissa matkoissa yleensä suosin raideliikennettä. Myanmarissa junat ovat kuitenkin juntan omistuksessa, joten päätimme tukea yksityisyrittelijäisyyttä matkustamalla Mandalayhin bussilla. Matka oli pitkä ja tuskainen, mutta sain kuitenkin nukuttua yllättävän hyvin vaikka tiet olivatkin huonossa kunnossa. Matkalla taisi kerran rengas puhjeta, mutta siitä ei ilmeisesti aiheutunut sen enempää vaaraa. Heräsin vasta kun rengas oli saatu korjattua.
Nämä Aasian reissut eivät ole olleet keuhkoilleni kaikkein helpoimpia, mutta Mandalayssa on sen verran huono ilma, että emme varmastikaan ole täällä yhtä yötä kauempaa. Ensinnäkin autokanta on erittäin vanhaa. 70-luvun Corollat eivä ole mikään harvinainen näky ja useat autot lykkäävät pakoputkesta silminnähden mustaa kaasua. Toiseksi tiet ovat niin huonossa kunnossa, että pinnoite on kokonaan kulunut pois ja autot ajavat tien perustan päällä, josta nousee hirvittävä määrä pölyä ilmaan. Ilmeisesti britit ovat edellisen kerran päällystäneet Mandalayn tiet.
Kolmanneksi Mandalay ei saa sähköä edes sen verran kuin Yangon, jossa jatkuvat sähkökatkokset ovat riesana. Siksi ihmisillä onkin omat aggregaattorit, jotka suoltavat oman osansa uusiutumattomien luonnonvarojen palamisjätteistä ilmaan. En todellakaan suosittele Mandalayta matkakohteeksi astmaatikoille, ainakaan kuivana kautena jolloin sähköntuotanto on maissa eikä vesisateet puhdista pölyistä ilmaa.

On muuten aika absurdi tunne kun kävelee kadulla ja yhtäkkiä kaikki valot sammuvat. Kuluu vain hetken aikaa ennen kun aggregaattorit pörähtävät käyntiin ja valot syttyvät vähitellen uudelleen ikkunoissa. Köyhimpien asunnoissa tosin sytytetään kynttilöitä. Ihmiset ovat niin tottuneita täällä ainaisiin sähkökatkoksiin, että kaikki sujuu aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Eikä oikeastaan olekaan.
Nyt kun Myanmarin infrastruktuuri tuli haukuttua, niin täytyy sanoa jotain positiivistakin. Usein saa lukea jopa alan oppikirjatasolla Myanmarin kansan kärsimyksestä ja siitä kuinka maa on lähes romahduspisteessä. Paikan päällä tätä on vaikea havaita. Kerjäläisiä täällä toki on, mutta ei mitenkään häiritsevän paljon. Ihmiset ovat silminnähden onnellisempia kuin monessa muussa maassa. Miksi esimerkiksi Intia on talousmahti vaikka ihmisten kärsimys ja infrastruktuurin heikkous on siellä paljon konkreettisemmin havaittavissa. No, ehkäpä ihmiset ovat täällä onnellisia vain siksi, ettei länsimaalainen vapaa media ole päässyt vielä kertomaan heille kuinka huonosti heillä asiat ovat.
Talouspakotteet ovat tietysti yksi syy miksi köyhyys lisääntyy Myanmarissa. Talouspakotteet ovat moraalisesta näkökulmasta oiva tapa ilmaista moraalista ylemmyyden tunnetta, mutta mitkä ovat sen käytännön seuraukset. Köyhät köyhtyvät mutta poliittiselle ja taloudelliselle eliitille sillä ei suurempia vaikutuksia ole. Länsimaisia kulutushyödykkeitä voi toki ostaa naapurimaistakin. Käsittääkseni maailmalta on saatavissa aika vahvaa empiiristä todistusaineistoa siitä, että talouspakotteilla ei kyetä horjuttamaan poliittista eliittiä, varsinkaan kun kansainvälinen yhteisö ei toimi yhteisenä rintamana.
Olen ehkä liikaa painottanut nyt tuota moraalista näkökulmaa. Käsittääkseni motiivit pakotteille ovat kuitenkin taloudessa eli siinä, pääseekö McDonalds maahan vai vei. Onhan siitä esimerkkejä globaalisaatiolle myönteisistäkin diktatuureista.
Nyt kun mopo lähti käsistä ja puhe meni poliittiseksi, niin täytyy vielä mainita, että kävin tapaamassa The Moustache Brotherseja. Viiksiveljekset ovat lähteneet huumorin voimalla junttaa vastaan ja kaksi heistä on istunut vuosia vankilassa.Par Par Lay ja Lu Zaw passitettiin ensimmäisen kerran tiilenpäitä lukemaanvuonna 1996 kun sattuivat kertomaan väärän vitsin Aung San Suu Kyin järjestämässä itsenäisyyspäivän juhlassa. Seitsemän vuotta napsahti ensimmäisellä kerralla, mutta Par Par on sen jälkeenkin ollut pari kertaa posessa. Viimeksi hänet passitettiin telkien taakse 25. syyskuuta 2007. Veljeksistä ainoastaan Lu Maw on onnistunut välttämään vankilan. Viiksiveljeksiä, joista Lu Zaw on kyllä viiksetön serkku, on kielletty esiintymästä julkisesti, mutta he ovat kuitenkin jatkaneet esiintymistä turisteille omassa kodissaan. Esitykset ovat sekoitus slapstickiä, tanssia, burmalaista kansanoopperaa ja musiikkia. Hallituksen virkailijat ovat usein käskeneet heitä lopettamaan toiminnan, mutta viiksen veljekset jatkavat silti. On vähän epäselvää miksi hallitus sietää Moustache Brotherseja näinkin paljon, mutta ilmeisesti turistidollareilla on jotakin tekemistä asian kanssa.
Video: Lu Maw kertoo kuinka vitsien kertominen väärään aikaan väärässä paikassa voi olla kohtalokasta Myanmarissa

Myanmarilaisia erikoisuuksia

Kaakkois-Aasialaiset valtiot ovat saaneet huomattavan paljon vaikutteita Intiasta, mutta siirtomaahallinnon intialaistamisen vuoksi se on Myanmarissa jo silminpistävää. Sellaisiin tapoihin, kuten longyin (miesten hameenkaltaisen asusteen) käyttö, miesten välisen veljellisen rakkauden osoittaminen, viiksien kasvattaminen, itsensä ”hienovarainen” koskettelu, betelpähkinän pureskeleminen, ei juuri muualla Kaakkois-Aasiassa törmää. Äijäkulttuurin kruunaa se, että baareissa ei henkilökuntaa lukuunottamatta näy naisia. Kahta ensimmäistä lukuunottamatta voidaan todeta, että brittien jälkeenjättämät ongelmat eivät siis suinkaan ole pelkästään poliittisia tai yhteiskunnallisia vaan myös esteettisiä.
Erikoinen piirre burmalaisilla on thanakan käyttö. Sitä levitetään tahnan muodossa kasvoille kosmeettisessa tarkoituksessa, joidenkin mukaan myös auringolta suojaavassa tarkoituksessa. Vaalean keltaista thanakaa näkyy useimiten naisten ja tyttöjen kasvoilla, mutta joskus myös miesten ja varsinkin poikien kasvoilla, kuten yllä olevan kuvan taaimmaisen pojan kasvoilla voi nähdä. Tapa ei ole kaupungeissa hirveän yleinen, mutta maaseudulla thanakaa käytetään enemmän. Mae Sotissa oli myös paljon burmalaisia, jotka käyttivät thanakaa. Silloin luulin heidän kuuluvan johonkin vuoristolaiskansaan.
Törmäsimme majatalossa jo Myanmarin lähetystössä tutuksi tulleeseen ranskalais-israelilais-amerikkalaiseen matkailijaan, jonka alunperin kolmen viikon pituinen loma lyhentyi yhteen viikkoon, koska hän ei pitänyt maasta. On tää hurja paikka kun 127 maata nähnyt aikuinen mies joutuu lähtemään maitojunalla takaisin Thaimaahan.
Tässä vaiheessa matkaa voin todeta myös valuuttapelimme epäonnistuneen täydellisesti. Kuvittelin ja olin varmaan jostain lukenutkin, että mukaan pitää ottaa pieniä dollarin seteleitä, joilla voi maksaa majoitukset, matkat jne. Tässä maassa ei kuitenkaan kukaan muu ole kiinnostunut dollareista kuin rahanvaihtajat ja hallitus. Matkustaminen valtion yhtiöillä pitää maksaa dollareina, kyatit eivät käy. Sama koskee valtion majataloja. Yksityiset majatalot ja bussiyhtiöt ottavat maksun kuitenkin mielummin kyateina. Valistunut matkustaja tietysti välttää viimeiseen saakka rahoittamasta hallitusta, joten pieniin dollarin seteleihin ei ole tarvetta. Pienet setelit koituvat lisäksi riesaksi Myanmarin kieroutuneilla valuutanvaihtomarkkinoilla. Ensinnäkin dollarit täytyy vaihtaa epävirallisesti, koska virallinen kurssi on aivan käsittämättömän huono. Epävirallisen kurssin taso riippuukin sitten tähtimerkkien lisäksi setelin numeerisesta arvosta. Yhden dollarin setelillä on huonompi kurssi kuin sadan dollarin setelillä vaikka niitä olisi sata kappaletta. Vähänkin kuluneita seteleitä rahanvaihtajat eivät ota ollenkaan vastaan, joten niitä on yritettävä tyrkyttää taksikuskeille ja kauppoihin. Euron kurssi suhteessa dollariin on taas usein niin huono, ettei rationaalinen ihminen pysty periaatteessakaan vaihtamaan niitä ellei ole pakko. Ja minullehan tulee pakko. En tiedä mikä älynväläys oli vaihtaa ainoastaan 150 dollaria vaikka tiesin ettei täällä saa rahaa lisää mistään.

Tervetuloa Myanmariin

Lento Myanmariin hoituu aika mukavasti ottaen huomioon sen, että lennämme budjettiyhtiöllä. Mitään tarjoiluja ei tietenkään ole, mutta lento lähtee ajoissa, eikä missään tarvinnut hirveästi jonotella. Saavuimme aikataulun mukaan uniselle Yangonin kansainväliselle kentälle.
Voisi kuvitella, että Myanmarin rajalla olisi tarkat rajamuodollisuudet, mutta itse asiassa kaikki menee varsin kivuttomasti jos lasketaan pois se, että Jussin hajonnutta passia ei katsottu hyvällä silmällä. Pääsimme kuitenkin ilman suurempaa hämminkiä tullimuodollisuuksista, eikä kukaan ollut kiinnostunut esimerkiksi matkatavaroistamme. Hyvä niin, koska lentokoneessa vähän jo harmittelin että olin unohtanut rinkkaani hieman poliittisesti arkaluonteista kirjallista materiaalia. No, ei tämä nyt sentään mikään neuvostoliitto näytä olevan.
Ensimmäisenä matkalla hotelliin silmiini pisti Myanmarin erikoinen liikennejärjestely. Aasialaiset liikennejärjestelyt ovat ylipäätään aivan omaa luokkansa, mutta Yangonin liikenne sai minut hämmästelemään. Täällä ajoneuvoja ajetaan tien oikealla puolella, mutta myös kuljettaja istuu auton oikealla puolella. Ei kai sillä muuten niin hirveän paljon ole väliä, mutta kun täälläkin tuo ohittelu on jo oikeastaan kansallisharrastus. Luulisi olevan hieman hankalaa kun joutuu viemään koko auton vastaantulijoiden kaistalle ennen kuin näkee tuleeko vastaantulijoita. Muuten liikenne on aivan yhtä sekopäistä kuin muuallakin Aasiassa.

Sukhothai

Sukhothai on toinen thaikansan suurista kuningaskunnista, jonka pääkaupungista on jotain katsottavaa jäljellä. Sukhothaissa rauniot ovat tosin paremmassa kunnossa ja ne ovat erillään kaupungista. Ayutthayassa rauniot ovat taas keskellä urbaania kaupunkia. Tässä vaiheessa alkaa tosin jo epäilyttämään, että buddhapatsaista olisi jo aikaisemminkin pari kuvaa tullut otettua. Toisaalta massamuisti on nykyään niin halpaa, että kyllä sitä pari sataa buddhan kuvaakin voi hyvin säilyttää.
Sukhothaissa ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin raunioiden katsominen ja siksi otammekin jo seuraavaksi yöksi bussimatkan Bangkokiin. Vanhana junien ystävänä on pakko myöntää, että Thaimaassa kannattaa matkustaa bussilla. Junien taso ei paljoa poikkea Suomen tasosta. Tosin yöjunissa ainakin on ruoka- ja aamiaistarjoulu kakkosluokassakin. Bussit ovatkin sitten paremmat kuin Suomessa. Busseilla on hyvät ja nopeat yhteydet ja ne ovat moderneja kakskerrosbusseja. Onnistuimme kummallakin kerralla saamaan yläkerran eturivit, joissa on hyvien näköalojen lisäksi isot jalkatilat. Bangkokin bussissa mahduimme jopa nukkumaan penkkien ja ikkunan välissä. Kun yöbussissa ei näköjään soitettu edes niitä iänikuisia karaokevideoita, niin ainoaksi miinuspuoleksi jä se, että bussien kyydissä hieman pelottaa. Thaimaan bussit nimittäin ajavat huomattavan paljon kovempaa kuin muu liikenne, Mae Sotin matkalla ohitimme jopa jonkinlaisen hälytysajoneuvon.

Mae Sot - villi kaupunki

Mae Sot on mukava pikkukaupunki, johon tulee varmaan palattua vielä uudelleen. Kaupunki sijaitsee aivan Myanmarin rajan tuntumassa ja mekin kävimme katsomassa rajajoella. Joen yli kulkee Friendship Bridge-niminen silta, mutta emme käyneet vielä Myanmarin puolella vaikka mahdollista se olisi ollutkin. Ajattelin, että rajaviranomaiset voisivat lämäyttää leiman viisumin päälle ja sitten itse Myanmarin matkamme menisi mönkään. Maarajoja pitkinhän Myanmariin ei pääse käymään kuin päiväksi ja vain muutamassa rajakaupungissa. Mikäli haluaa Myanmariin pidemmäksi ajaksi täytyy lentää Yangoniin. Siksi meidänkin täytyy vielä matkustaa takaisin Bangkokiin ja lentää sieltä Yangoniin. Halvinta ja helpointahan olisi tietysti ollut ylittää vain rajajoki Mae Sotissa, mutta byrokratia on täällä mitä se on.
Strategisen sijaintinsa vuoksi Mae Sot on vilkas huume- ja ihmiskaupan keskus. Lisäksi sillan yli virtaa pakolaisia Myanmarista. Toreilla ja turuilla kulkiessa huomaakin, että täällä on thaimaalaisten lisäksi paljon eri vuoristoheimojen edustajia ja burmalaisia. Länkkäreita ei kauheasti katukuvassa näy, mutta täällä on paljon kansainvälisten järjestöjen avustustyöntekijöitä. Melkein ainoat kosketukset heihin tulivat paikallisen majatalon baarissa.
Lähtiessämme bussilla Mae Sotista huomasimme sen erityisaseman. Kahdenkymmenen minuutin välein oli tiellä neljä tarkistuspisteitä, jolloin matkustajien paperit tarkastettiin. Thaimaa päästää kyllä pakolaisia sisään, mutta Mae Sotia pidemmälle heillä ei ole asiaa. He eivät voi esimerkiksi hakea turvapaikkaa mistään muusta maasta, koska Thaimaa ei suostu myöntämään heille minkäänlaista asemaa.
Yleensä näissä tarkistuspisteissä ei tarkastettu minun ja Jussin papereita, ilmeisesti siksi että meillä oli omituisesti punertava kalpea iho ja hassut silmät. Kerran kuitenkin kysyttiin, joka varmensi sen että olin tehnyt Bangkokissa oikean päätöksen odottaa passejamme ennen kuin lähdemme rajan tuntumaan. En tiedä olisiko hassuista silmistä ollut siinä vaiheessa iloa kun olisi paljastunut että liikun raja-alueella ilman passia.

Chiang Mai

Junamatka Chiang Maihin ei alkanut kovin lupaavasti jo asemalaiturilla näin pohjois-amerikkalaisista nuorista miehistä koostuvan reppumatkailijaryhmän ja toivoin hiljaa sielussani ettemme vain sattuisi samalle osastolle. Turha toivo. Heidän paikkansa olivat tietysti juuri meidän edessämme ja heistä kaikkein äänekkäin ja rumin, kanadalainen sikaniska istui juuri minun edessäni. Luojan kiitos junan ravintola ei ollut auki ja pojat eivät saaneet olutta, silloin molotus olisi tuskin loppunut vielä puolen yön aikaankaan. Jatkuva selkänojan säätö ei sentään lakannut edes nukkuessa. Toinen takaisku oli, että ilmastointi oli rikki, tosin se korjattiin aivan matkan alussa, mutta sen jälkeen se roiski epäsäännöllisin väliajoin vettä päällemme. Johonkin aikaa yöllä veden roiskuminen yltyi niin pahaksi, että meidän piti vaihtaa paikkaa.
Mukavaa yllätys oli huomata, että junamatkaan kuului ruokatarjoilu ja aamupala, tosin annokset olivat thaimaalaiseen tapaan pieniä, mutta kuitenkin paremmat kuin Finskillä. Käytävän toisella puolen istuva nainen antoi lisäksi annoksensa minulle, joten vatsakin sai täytettä kyllikseen. Kun vielä huomasimme, että satuimme istumaan yhdessä vaunun neljästä sähköpistokepaikasta, jolloin sain läppärin seinään kiinni, oli junamatka muuttunut jo melkein positiiviseksi kokemukseksi.

Chiang Maissa emme loppujen lopuksi olleet kuin yhden yön, vaikka maksoimme etukäteen kahdesta. Toisaalta huone maksoi 200B yöltä, joten suuresta menetyksestä ei ollut kyse. Loppujen lopuksi Chiang Mai ei antanut meille mitään sellaista mitä ei olisi ollut esimerkiksi Bangkokissa. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa olisimme voineet osallistua retkille, mutta tällä aika taululla tänne ei ole järkevää jäädä. Chiang Main tulen aina muistamaan ainakin innovatiivisista tuktuk-kuskeista. Olin juuri katsomassa maailmaa kameran etsimen läpi kun eräs tuktuk lähestyi minua:
”Hello my friend, we are same size”
”eh.. same size?”
”yes, same size, big size” (pitelee kiinni vatsastaan)
Olin tavallaan aika otettu hänen persoonallisesta lähestymistavastaan, mutta sekään ei riittänyt kumoamaan sitä vastenmielisyyttä, jota tunnen näitä tuktuk:ja kohtaan.
Seuraavaksi matkamme suuntautuu Mae Sotiin.

Ayutthaya

Ayutthaya oli 1300-luvun puolesta välistä 1700-luvun loppuun yksi Kaakkois-Aasian mahtavimmista kuningaskunnista, kunnes 1767 burmalaiset tulivat ja polttivat paikan maan tasalle. Tänään Ayutthaya on 81000 asukkaan hiljainen pikku kaupunki, juuri sopiva meille sekavan Bangkokin jälkeen.
Huoneemmekin oli tällä kertaa ilmastoitu joten meillä oli mahdollisuus nukkua kunnolla. Varsinaista tekemistä Ayutthayassa ei ole muuta kuin raunioiden katseleminen.

Ayutthayasta lähtiessämme onnistuimme säästämään 50 bahtia kun matkustimme kolmannessa luokassa takaisin Bangkokkiin. Kakkosluokan yleellisyyskään ei tosin maksanut kuin 65 bahtia, mutta 15 bahtia (33 snt) 120 kilometrin junamatkasta on kyllä jo melkoisen edullista matkustamista. Säästön kääntöpuolena oli tosin melkoisesti huonommat matkustusolosuhteet. Juna oli niin täynnä, että osa ihmisistä joutui oleilemaan vaunujen väliosassa ja oviaukoissa. Istumaan oli turha toivoakaan, koska olimme tulleet junaan väliasemalta. Siellä me sitten seisoimme puolitoista tuntia kuin sillit suolassa.
Juna-asemalta kiiruhdimme Myanmarin lähetystöön hakemaan passimme ja viisumimme ja kas kummaa seisominen jatkui myös siellä. Onneksi virkailijat ymmärsivat avata myös toisen tiskin, jolloin jonotteluaika jäi noin puoleen tuntiin,
Passit saatuamme läksimme takaisin juna-asemalle ja ostimme itsellemme liput Chiang Maihin Pohjois-Thaimaassa. Sleeperit olivat loppu joten otimme 2. luokan istuimet ilmastoiduissa vaunuissa. Parin tunnin luppoajan käytin menemällä thaihierontaan. Ei siksi, että lihakseni olisivat erityisesti tarvinneet hierontaa vaan siksi, että sukkani ja kenkäni olivat niin pahassa kunnossa, etten olisi kehdannut mennä enää ne jalassa junaan. Thaihieronnassahan saa vähän niin kuin kaupan päällisiksi myös jalkapesun. Hieronnan jälkeen vain uudet sukat jalkaan ja viereisestä kenkäkojusta sandaalit 150 bahtilla. Usein hierojat, hierovat myös ihmisen mieltä. Tälläkin kertaa sain kuulla että:”joo le so tong”, mikä thinglisissä mitä ilmeisimmin tarkoittaa: ”your legs are so strong.” Totta se on, miekkailuvalmentajanikin on sanonut, että mulla on vahvat jalat.
Tällä kertaa olin muuten ottanut jostain syystä lenkkarit mukaan matkalle ja ne ovat täällä (ja Vietnamissa) erittäin epäkäytännölliset jalkineet. Ei se, että ne ovat kuumat, jota ne myös ovat, vaan siksi, että täällä kengät otetaan pois jalasta kun mennään sisälle melkein mihin tahansa, internetkahvilaan, majataloon ja yleensä pikkuliikkeisiin lukuunottamatta tietysti joitain seven eleveneitä tms. Jossain vaiheessa se jatkuva kengännauhojen sitominen alkaa vain nyppimään. Bangkok oli tietysti asia erikseen. Toinen tapa, jota ei myöskään Bangkokissa tullut harjoitettua oli wai eli ele, jossa kädet nostetaan kämmenet yhdessä kasvojen eteen. Sitä käytetään muun muassa tervehtiessä ja kiittäessä.

Matkasuunnitelmia

Myanmarin viisumit on nyt hakemuksessa ja passit on lähetystössä perjantaihin saakka. Suunnitelmien kannalta tämä ei helpottanut asiaa millään tavalla. Me voitais lähteä Myanmariin heti perjantaina saatuamme viisumit tai sitten mennä ensin Pohjois-Thaimaahan. Mä en kyllä halua lähteä ilman passia Pohjois-Thaimaahan lähelle Myanmarin rajaa, sillä se on kaikenmaailman huume- ja ihmissalakuljetuksen keskittymä. Pienikin mahdollisuus siitä, että joutuu vaikeuksiin siellä kykenemättä todistamaan henkilöllisyyttään... ei kiitos!
Otimme taas jokibussin ja jäimme pois nelospysäkillä lähellä Hua Lamphongin juna-asemaa, josta lähtevät junat pohjoiseen. Aivan jokibussin pysäkin vierestä, merenkulkuviraston talosta löysimme paikallisen ruokalan, jonne joku uniformupukuinen mies toivottikin meidät huudelleen tervetulleeksi syömään thairuokaa. Aivan loistava ruokapaikka, jonne tulemme vielä myöhemmin varmasti palaamaan. Ruoka oli hyvää ja huippuedullista, vain 20 bahtia eli alle 50 senttiä Euroopan rahassa.
Matkasuunnitelmaongelmakin ratkeaa kuin itsestään monen sattuman kautta kulkiessamme ruokailun jälkeen juna-asemalle päin. Ensin me ajaudumme yhden vanhan papan kuljetettavaksi, joka ilmeisesti yritti saada meitä ostamaan junaliput jostain hänen ystävänsä matkatoimistosta. Ajatus oli tietenkin mahdoton, sillä en todellakaan osta junalippuja muualta kuin juna-asemalta. Joka tapauksessa päädyimme tähän matkabolaakiin ja sitä kautta saman firman internetpaikkaan. Pari tuntia vatvottuamme erilaisia vaihtoehtoja päädymme ostamaan Air Asian liput Yangoniin 18.-30.3. Lippujen tilaaminen meni kuitenkin hankalaksi, koska varausjärjestelmä halusi tietää passinumeroni. Passimme olivat tietenkin vielä siellä lähetystössä, enkä minä muistanut omaa numeroani kokonaan. Emme halunneet kuitenkaan enää pitkittää lippujen ostoa, joten päätimme sittenkin käyttää matkatoimiston palveluja. Jouduimme maksamaan kumpikin n. 18€ ylimääräistä, mutta saimme sentään ostaa liput electron-kortilla ja toisaalta siitä ei olisi ollut mitään takeita että olisimme saaneet liput perjantaina vielä yhtä edullisesti. Kiitokset kuitenkin johdatuksesta vanhalle kynyministerille, jota ilman olisimme varmaan menneet suoraan juna-asemalle ja ostaneet liput Ayutthayaan.
Tämän pienen episodin jälkeen matkasuunnitelmat tarkentuivat sen verran, että päätimme lähteä odottelemaan passeja Ayutthayaan ja sen jälkeen hakea passit lähetystöstä ja painua Pohjois-Thaimaahan. Myanmarin matka piteni ja viivästyi sen verran, että Kambodza näyttää jäävän pois ohjelmistosta ja luultavasti lennämmekin Bankusta Hanoihin 31.3, josta tulemme alas Vietnamin rannikkoa. Jussi varmaan jatkaa vielä tämän jälkeen Kambodzaan, mutta minä joudun palaamaan työn ääreen. Tänään kuitenkin suuntaamme siis junalla Ayutthayaan.

Khao San Road

Nyt oon ollut vain kaksi yötä Khao San Roadilla ja täytyy myöntää, että siinä taitaa olla kaksi yötä liikaa. Pakko vaihtaa paikkaa. Hirveät bileet käynnissä seitsemänä iltana viikossa, eikä niistä ole itsekään onnistunut olemaan irti. Sitä paitsi meillä on nyt vain tuulettimella varustettu huone eikä se riitä viilentämään huonetta tarpeeksi öisin. Onhan tuossa Khao Sanilla jotain piristävääkin ollut kuten maestro, joka skulaa skebaa kadulla iltaisin.
Kunhan sais ton Myanmarin viisumi asian kuntoon, niin vois alkaa suunnittelemaan matkan jatkoa. Käytiin kyllä tänään lähetystön oven takana, mutta nyt sattui olemaan joku täydenkuunjuhla, eikä koko lähetystö ollut auki.
Muuten ollaan tosiaan sekoiltu vaan täällä turistihelvetissä muiden turistien joukossa, mutta aamulla otettiin jokibussi jokea alas ja menimme Myanmarin lähetystöön. Mukavaa ja halpaa vaihtelua verrattuna matkustamiseen pakokaasujen keskellä. Samalla saa mukavan yleissilmäyksen kaupungista toisesta perpektiivistä.

Helsinki-Bangkok all night long

Huh, ensimmäinen matkapäivä on melkein takana ja istun täällä Khao San roadin sivukujalla olevassa majatalossa. Lennon aikana nukkumisesta ei oikein tullut mitään joten pienet välikuolemat on tässä jo vedetty ja käyty parturissa. Tepolle vaan terveisiä, että nyt on joulukoristeet viimein pudotettu naamalta... no, jäi tohon ylähuulen yläpuolelle vielä jotain.

Harmikseni täytyy todeta, ettei Finnairin aasianlentojen säästötoimet kyllä näyttäytyneet meidän lennollamme millään tavalla, paitsi tietysti tarjoilussa. Kyllä kabiinihenkilökunta oli varmasti sieltä kalleimmasta päästä.

Aasialaisista puheen ollen edessäni istui varmaan lennon ainoat thaimaalaiset, Min ja Hu. Kommunikointi ei ollut päällimäisenä mielessä ja aluksi ajattelinkin kirjoittaa opintoihin liittyvää esseetä lennon aikana. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä tytöt kurkkivat vuorotellen istuinten välistä ja tirskuivat minulle. Setämiehen höyryt olivat tietysti samantien pihalla, eikä kirjoittamisesta tullut enää mitään. Tosin kommunikointi ei ollut kovin helppoa, sillä varsinkin Hu puhui aika vahvaa thinglisiä ja muutenkin lentokoneen suhina vaikeutti ymmärtämistä. Tärkeimmät kysymykset tietysti selvitettiin ensimmäisenä: ”you name?”, ”you how long in Bangkok?” ja ”you lady in Bangkok?” Ennen Bangkokiin saapumista sain vielä Miniltä muistoksi puhelinnumeron. Ystävällistä sakkia kaiken kaikkiaan nämä Thaimaan tytöt.

Miniltä sain myös rahanarvoisen vinkin Suvarnabhumin joukkoliikenteestä. Kentällä ei kannata ottaa taksia saapumiskerroksesta vaan mennä kolmanteen kerrokseen ja ottaa se sieltä. Pieni kierros osoitti tosiaan, että taksit maksoivat ensimmäisessä kerroksessa poikkeuksetta 1000 bahtia (>20€), joka on jo melko kohtuuton hinta. Kolmannesta kerroksesta tartuin heti ensimmäiseen tarjoukseen, joka oli 400 bahtia+maantieverot 70 bahtia. Saattaa olla, että matkan olisi saanut halvemmallakin, mutta pidin ditä siinä tilanteessa tarpeeksi hyvänä tarjouksena. Bussimatka olisi maksanut 150 bahtia, mutta 45 minuuttia täyteen ahdatussa bussissa, jossa vielä luultavasti joutuu seisomaan koko matkan, ei mielestäni ollut kilpalukykyinen vaihtoehto.